Uusi blogini ...

löytyy osoitteesta http://kariharju.wordpress.com/. Se alusta tarjoaa monipuolisempia mahdollisuuksia opiskella tätä internetin ihmemaailmaa. En siirrä näitä vanhoja juttuja sinne, vaan linkitän näitä keskenään.
Kuntavaaliehdokassivuni häviää historiaan. Itse asiassa se hävisi jo ainakin itseltäni, koska sähläsin jotain asetuksissa.

Lipponen töräytti

Voi sanoa, että on maailman kirjat nurin, sillä ei ole ihan helppoa minulle todeta - taitaa olla jo 2. kerta - että olen samaa mieltä kuin ent. pääministeri Lipponen, jonka hallitusten tekemisiä olen haukkunut usein. Kauppalehden mukaan tämä superseniori loihe lausumaan presidentin valtaoikeuksista mm. seuraavaa: " ... Valtaoikeuskeskustelussa esiintyy, puhemies Niinistö etunenässä, niitä, jotka haluavat kääntyä suoraan kansan puoleen, jotta valtaoikeudet säilytettäisiin ennallaan ... Rakennetaan asetelmaa, jossa haetaan vahvaa johtajaa, vahvaa miestä, joka kertoo, mitä eduskunnan, hallituksen ja kansan rauhaan kuuluu.  ...

Lipponen sanoo olevansa todella pettynyt valtaoikeuksia koskevaan julkiseen keskusteluun. Siinä ainoa argumentti tuntuu olevan, että kansa tahtoo vahvan presidentin.  - Minä vain kysyn, mitä se sitten tarkoittaa, Lipponen jyrähtää."

Sitähän juuri minäkin haluaisin kuulla useilta vas-kansanedustajiltakin. Suomessa ei tule olemaan enää millään kriteereillä vasemmistolaiseksi luokiteltavaa presidenttiä. Miksi tarvittaisiiin sellainen kuningas edelleen.

Parlamentarismi toteutettakoon täytenä, niin kansalaiset saavat mitä tilaavat. Ihmisillä on oikeus kokea virheensä itse. Sekin on demokratiaa, ei se, mitä nyt tapahtuu uskottelemalla kansanvaalilla valitun presidentin ylivoimaiseen hyvyyteen: demokratian irvikuva, slaavilaista alistumista ja herranpelkoa pukeutuneena "meidän Tarjaksi".

Tupomiehet lähtivät taas liikkeelle

Taas ovat tupoilijat lähteneet liikkeelle ja kuten aina ennenkin ilman mitään konkreettisia esityksiä. Edellisen laman tupoista ja lammastelusta jäljellä on kymmenien tuhansien ihmisten elämän pilaaminen - jos kohta joitakin potkittiin persuksiin onnekkaastikin. Ainakin saivat ne, joilla oli ja on pääomia kiinteänä tai rahana. Verotustusta alennettiin aina vaan tasapuolisesti (= kellä enemmän on niin sille enemmän). Tulo- ja varallisuuserot on saatu ruhtinaallisiin mittoihin. Viimeisenä vaiheena oli varallisuusveron poistaminen. Tuloksena on julkisen sektorin rahoituksen hävittäminen, josta seurauksena kaikkien pienituloisempien välttämättä tarvitsemien palveluiden tuhoaminen ja mm. sairauden avulla saalistavien laumojen kiihtyvä sikiäminen kaikenkaltaisten lääkäriasemien ja keikkalääkäreiden muotoisina. Niitä sairausvakuutusjärjestelmä ruokkii kuin käenpoikia Lääkäriliiton säestäessä ahkerasti. Muistaako joku, että tässä maassa sai joskus terveyskeskuksesta diagnoosin ja reseptin ilman rahaa.

Koskaan ei kerrota sitä, että nämä tupomiehet ovat ainakin osavastuussa köyhimmän väestön tarvitseman julkisen sektorin murskaamisesta, vaikka ovat niin työnväenmiehiä että. Niinkuin tämä Ihalaisen viimeinen sosiaalitupo, joka on myyty julkisuuteen kuin taivaana, vaikka siinä taas unohdetaan muut kuin toistaiseksi voimassaolevin työsopimuksin töissä olevat.

Edellyttävätkö nämä ay-herrat siis nyt, että varallisuusverotus palautetaan tai että pääomatulojen verotus muutetaan progressiiviseksi? Tai edellyttävätkö he - jopa yleislakon voimalla - että väkeä vähentävistä yrityksistä ei makseta ulos osinkoja? Vai kuulemmeko taas sitä virttä, jonka esilaulajana ovat Katainen ja Vanhanen, siihen hartaina yhtyen, ja joka alkaa:"Nyt on kaikkien meidän ...". Miten niin kaikkien, kun edellisen jäljiltä jotkut ovat saaneet yllinkyllin ja muut sen, mitä pöydältä on lakaistu lattialle. Nyt kun demarit (KU 3.2.09) ovat jo yhtyneet virteen, niin eiköhän seuraavana ole Metalliliiton vas-ryhmästä Matti Mäkelä ja Turja Lehtonen. Kiire tulee tuporattaille näillekin. Eikä kestä kauan.

Voi kun Vasemmistoliiton piiristä uskallettaisiin esittää ne oikeat ja oikeutetut tavoitteet!

Lex Nokia

Sunnuntaina 1.2.09 kuultiin pää- ja viestintäministerin sekä perustuslakikomitean puheenjohtaja Sasin todistusta, kuinka Nokia Oyj ei ole antanut ultimaattumia lain läpiviemisen epäonnistumisesta. Ei kai sellaista kukaan poliitikko harkiten voi julkisuudessa mennä ääneen kertomaan, vaikka sellainen olisikin jossakin muodossa tullut. Joka tapauksessa tuollainen vaade on hyvin hahmoteltavissa tavallisen kansalaisenkin vaatimattomalla kyvyllä yhdistää tosiasioita. Nokian häipyminen Suomen maasta on mitä todennäköisimmin vain ajan kysymys. Poliitikoiltakin lipsahtaa joskus lausuntoja, joissa paljastuu asian todellinen tila. Muistan erään uutislähetyksen ajalta, kun tätä Lex Nokia alettiin käsitellä. Haastateltiin tietenkin viestintäministeri Suvi Lindeniä ja Kimmo Sasia sekä valiokunnan demariedustajaa Kimmo Kiljusta. Kiljuselta pääsi toteamus, että onhan nyt valiokunnan otettava huomioon yrityksen odotukset, asema maan kansantaloudessa ja viennissä. Kysymyksessähän ovat kansalliset edut.
Uskoo kuka haluaa, ettei lobbausta ole tehty. Minä en jaksa luottaa näihin pesupuheenvuoroihin. Asiassa ovat perustuslakia-asiantuntijat miltei poikkeauksetta olleet toista mieltä ministerin ja perustuslakiavaliokunnan kanssa. Nyt olisi politiikassa paikkaa kansalaisoikeuksien puolustajille. Työnantajille ollaan antamassa hyvin laajoja valtuuksia tunkeutua työntekijöiden yksityisyyteen. Lain teksti on väkisin niin väljää, että sitä tullaan laajentamaan käytännössä reippaasti. Vastarinta kun jää taas sille heikommalle osapuolelle, työntekijälle.

... on perintömme maa - ei hautausmaa.

Avasin aamulla TV:n ja osuin Mikko Niskasen elokuvaan Lapualaismorsian.  Se on todella hyvä eikä pelkästään sen takia, että olen itse elänyt ne 60-luvun lopun vuodet nuorena ja yhteiskunnallisesti aktivoituvana. Elokuva on valmistunut 1967, minä vuonna minusta tuli täysi-ikäinen (silloin 21 v.) ja menin avioliittoon vanhempien (molempien) luvalla Aulikki Oksasen tyyppiä olevan tytön kanssa (liitto vaan jatkuu!).

Elokuvan nuoret näyttelijät, joista useimmat ovat edelleen ammatissa (Pekka Laiho, Kristiina Halkola, Pekka Autiovuori, Heikki Kinnunen), kertovat mielen liikkeistä pienin ilmein ja liikkein. Erityisesti Kirsti Wallasvaaran ja Kristiina Halkolan kohtaaminen, jossa välitetään Halkolalle tieto siitä, että Wallasvaaran henkilö on raskaana: on käynyt se tavallinen tarina. Kohtauksessa ei ole sanoja itse asiasta, vain kameran antamia kuvia ja niiden leikkaus yhteen ynnä näyttelijäin työ.  Toinen mielenkiintoinen mieleeni osunut kohtaus oli Halkolan ja Laihon keskustelu rinnakkain kävellen yksilöllisyydestä, sen merkityksestä ja oikeutuksesta tai mukaan ottamisesta käyttäytymisen tulkinnassa. Laiho opettaa siinä aitoon eksistentiaaliseen sävyyn, että meitä on arvioitava tekojemme seurausten perusteella. Se oli mielenkiintoista havaita, että tuo ajatussuuntaus vilahteli silloin täällä kotimaisessa taiteessakin. Tekojahan ovat tietenkin myös ne, jotka jätämme tekemättä valitessamme aidan matalimman kohdan.

Elokuvassa käytettiin myös dokumentaarisia kuvia, jotka sitoivat dialogia kauniisti ajankohtaan ja tapahtumiin. Muutenkin tämä Niskasen elokuva sopii hyvin ranskalaisen ns. uuden aallon teosten joukkoon (Godard, Truffaut, Rohmer ym.).

Tämän tekstin otsikon sain pasifistisesta laulusta, jota elokuvan näyttelijät lauloivat Lapualaisoopperassa. Sen valmistelu ja esittäminen on rakennettu elokuvan sisään. Minä en - mikä vilahtaa elokuvassa - sotilaspassiani päässyt mukaan polttamaan (tulin sieltä 9.5.66), mutta yhteiskunnallisessa toiminnassa aloittelevana joutuivat lähiomaiseni kuuntelemaan luentojani pasifismista, pommista, asevarustelusta jne.

Otsikon tekstistä voinee vetää ainakin aasinsillan tähän hetkeen, kun nytkin on kysymys planeetan tulevaisuudesta, vaikkei niinkään maailmansodasta ydinkärjin. Mitä siis tehdä, vai riittääkö perinnöksi hautausmaa.

Aina täytyy pitää jostakin kiinni

Kieslovskin elokuvassa Kolme väriä: sininen sanoo päähenkilön Lucien dementoitunut äiti, joka ei pysty tunnistamaan tytärtään, vaan pitää häntä milloin omana sisarenaan milloin Lucien sisarena: "Aina täytyy pitää kiinni jostakin".

Niin se on. Ilman tukea, kaidepuuta ei selviä.

Irti demareista

Ilahduin taas politiikasta, koska luin KU:sta Paavo Arhinmäen lausuntoa Vasemmistoliiton yhteiskunnallisesta asemoinnista. Olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Puolueen aktiivien tulee kaikkialla, missä meitä edelleen on, käynnistää radikaaleja aloitteita yhteiskunnallista toimista kaikkein vaikeimpaan asemaan ajettujen ihmisten rinnalla, vaatimuksia demokratian viemisestä työpaikoille, irtisanomisiin ja lomautuksiin alistumisesta liittoutumiseen yli työntekijäasemarajan (työntekijä/toimihenkilö), sosiaaliturvan määrällisten korotusten kaipaamisesta järjestelmien muutoksiin (terveyskeskusmaksu/maksuton perusterveydenhoito).

Rurik Holmin (Vasemmistofoorumi) kautta on tullut myös samansuuntaista ja oikeaa ajattelua nykyaikaisesta vasemmistolaisuudesta. Mikko Lahtinen aikanaan ehdotti uuden puolueen rakentamista radikaalille vasemmistolle, joka toimisi kapitalismia vastaan ja tavoittelisi sen hävittämistä.

Tuollaiset Matti Huutolat ehdotuksineen asettumisesta oikeistolaisen demaripuolueen kylkeen tavoittelevat asiallisesti vasemmistolaisen poliittisen vastarinnan hävittämistä maassamme. Tällaisia Matti Huutoloita on ay-järjestöjen palkkalistoilla valitettavan paljon.

Työehtosopimusperustaisen palkkojen yleisen korottamisen muuttaminen yrityskohtaisesti sovittavaksi ei-yleiseksi (ei kaikille ja samansuuruisena) palkan korottamiseksi

Teknologiateollisuuden voimassaolevassa työehtosopimuksessa on määritelty viime vaiheessa 60 prosenttia korotuksesta maksettavaksi kaikille sopimuksen soveltamisen piirissä oleville. Loput 40 % on siirretty paikallisesti sovittavaksi siten, että yrityksen palkkasummasta 1,6 % jaetaan yrityksessä sopien osalle työsuhteisista, mutta ei kaikille. Luottamusmiehille ja työnantajilleon järjestetty ohjausta erän jakamisesta. Mistä tässä oikeastaan on kysymys?

Työehtosopimuksen määräykset palkasta ovat sen keskeistä sisältöä. Tällaisella kollektiivisella, erityisellä sopimuksella on aikanaan haluttu suojella toimialan kaikkien työntekijöiden minimiturvaa palkkauksen osalta. Siirtämällä nyt osa yleiskorotuksesta ja vieläpä merkittävän suuri osa pienempää, siis yritystasoista kollektiivia koskevaksi, heikomman neuvotteluaseman varassa tehtäväksi ei-yleiseksi korotukseksi ollaan murentamassa itse työehtosopimuksen asemaa työsuhteen oikeuslähteenä.

Suomen työoikeudessa on - vai pitäisikö sanoa, on ollut tavoitteena suojella työsuhteen heikompaa osapuolta kehittämällä soveltamisalaltaan laajoja työoikeuden määräyksiä kuten lakeja ja työehtosopimuksia. Lainsäädännössä on kuitenkin annettu laajoja oikeuksia työehtosopimusosapuolille poiketa lain määräyksistä niitä heikentäenkin. Suomen erittäin keskitetty (korporatiivinen) työehtojen sopimusjärjestelmässä on tätä mahdollisuutta myös paljon käytetty. Erityisen 'kunnostautunut' tässä on Metallityöväen liitto, joka nyt johdattelee valtakunnalisten työehtosopimusten purkamisen tiellä kohti paikallisia työehtosopimuksia, joita tehtiin myös viime vuosisadan alkupuolella, kun työnantajat eivät tunnustaneet työntekijöiden järjestöjen valtuutusta.

Alkaa näyttää kovin oikeistolaiselta 'olet oman onnesi seppä'-ideologialta.

Kokoustamisesta Vasemmistoliitossa

Jan Koskimies arvioi jo viime marraskuussa KU:n jutussa kriittisesti puolueen kokousperinteitä ja puhui suopeasti internetin käyttämisestä puolueen sisäisessä työssä ja  julkisuudessa. Toisaalla ja myöhemmin samassa lehdessä eräs varttuneempi toveri - aktiivinen netin käyttäjä - ehdotteli mm. edesmenneen Hämeen Yhteistyö-lehden herättämistä nettieloon. Voin mielihyvin olla näiden puheenvuoron käyttäjien kanssa samaa mieltä. Poliittisesti aktiivisten ihmisten keskinäiden ja ulospäinkin suuntautuvan vuorovaikutuksen on pakko siirtyä hyvin voimakkaasti internetmaailmaan, vaikka kohtaamiset läsnäollen eivät kokonaan voi toki kadota. Sen sijaan turhauttavat kokoukset, joissa ei synny mitään päätöksiä, jotka myös toteutetaan, ovat ihmisten aktiivisuutta pois kuluttavia, siis huonoa toimintaa. Nähdäkseni kysymys on siitä, että ehkäpä suurimman osan poliittissa toiminnassa tarvittavasta vuorovaikutuksesta tuleekin tapahtua virtuaalisesti, koska meidän yksityiset elämäntapamme ovat niin jyrkästi erilaistuneet ja kuormittuneet eri suunnista tulevista toiminnallisista intresseistä, että kokousten tuottama vetovoima ei vain riitä kuljettamaan meitä tiettyyn paikkaan tiettynä aikana. Samaan aikaan toisaalla on jokin mielenkiintoisempi intressi.

Virtuaaliset kohtaamiset ja ilmaistun ajattelun muotoinen kanssakäyminen saattaisi jopa käynnistää aktiivista kansalaistoimintaa, joka edellyttää läsnäolemista.