Avasin aamulla TV:n ja osuin Mikko Niskasen elokuvaan Lapualaismorsian. Se on todella hyvä eikä pelkästään sen takia, että olen itse elänyt ne 60-luvun lopun vuodet nuorena ja yhteiskunnallisesti aktivoituvana. Elokuva on valmistunut 1967, minä vuonna minusta tuli täysi-ikäinen (silloin 21 v.) ja menin avioliittoon vanhempien (molempien) luvalla Aulikki Oksasen tyyppiä olevan tytön kanssa (liitto vaan jatkuu!).
Elokuvan nuoret näyttelijät, joista useimmat ovat edelleen ammatissa (Pekka Laiho, Kristiina Halkola, Pekka Autiovuori, Heikki Kinnunen), kertovat mielen liikkeistä pienin ilmein ja liikkein. Erityisesti Kirsti Wallasvaaran ja Kristiina Halkolan kohtaaminen, jossa välitetään Halkolalle tieto siitä, että Wallasvaaran henkilö on raskaana: on käynyt se tavallinen tarina. Kohtauksessa ei ole sanoja itse asiasta, vain kameran antamia kuvia ja niiden leikkaus yhteen ynnä näyttelijäin työ. Toinen mielenkiintoinen mieleeni osunut kohtaus oli Halkolan ja Laihon keskustelu rinnakkain kävellen yksilöllisyydestä, sen merkityksestä ja oikeutuksesta tai mukaan ottamisesta käyttäytymisen tulkinnassa. Laiho opettaa siinä aitoon eksistentiaaliseen sävyyn, että meitä on arvioitava tekojemme seurausten perusteella. Se oli mielenkiintoista havaita, että tuo ajatussuuntaus vilahteli silloin täällä kotimaisessa taiteessakin. Tekojahan ovat tietenkin myös ne, jotka jätämme tekemättä valitessamme aidan matalimman kohdan.
Elokuvassa käytettiin myös dokumentaarisia kuvia, jotka sitoivat dialogia kauniisti ajankohtaan ja tapahtumiin. Muutenkin tämä Niskasen elokuva sopii hyvin ranskalaisen ns. uuden aallon teosten joukkoon (Godard, Truffaut, Rohmer ym.).
Tämän tekstin otsikon sain pasifistisesta laulusta, jota elokuvan näyttelijät lauloivat Lapualaisoopperassa. Sen valmistelu ja esittäminen on rakennettu elokuvan sisään. Minä en - mikä vilahtaa elokuvassa - sotilaspassiani päässyt mukaan polttamaan (tulin sieltä 9.5.66), mutta yhteiskunnallisessa toiminnassa aloittelevana joutuivat lähiomaiseni kuuntelemaan luentojani pasifismista, pommista, asevarustelusta jne.
Otsikon tekstistä voinee vetää ainakin aasinsillan tähän hetkeen, kun nytkin on kysymys planeetan tulevaisuudesta, vaikkei niinkään maailmansodasta ydinkärjin. Mitä siis tehdä, vai riittääkö perinnöksi hautausmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti