Poistaa taudin syitä vai hoitaa seurauksia - mielenkiintoista pohdittavaa

Ensi katseella vaikuttaa kovin myönteiseltä ja tärkeältä vaatia esim. parempia ja enemmän halpoja mielenterveyspalveluja. Asiasta kirjoittaa mm. Mari Kangasniemi kolumnissaan Palkansaajien tutkimuslaitoksen nettivulla http://www.labour.fi/kolumni/kolumni.htm. Lainaan tähän seuraavan jakson:" ...Onnellisuuden edistäminen tulonjaon, riittävän elintason, vakaiden elinolojen ja terveiden elämänarvojen kautta sekä terveyden – erityisesti mielenterveyden – hoitoon panostamalla on kaiken järjen mukaan oltava yksi julkisen sektorin toimien päätavoitteita" Tätä loppulausetta ennen hän kiinnittää huomiota Iso-Britannian huomattavaan rahalliseen panostukseen terapian kustannuksiin mielenterveystyössä. Itse sanoisin tarkemmin mielen sairauksien hoitoon terapiana ohjattavien rahojen lisäämisestä. Enempää tässä lainaamatta teksti painottuu sairauden hoidon parantamiseen. Sehän on sama tavoite, jonka me esitämme vaivattomasti vaaliohjelmissamme ja puheissamme.

Eräs esimieheni aikanaan sanoi tehdessäni mielestäni erinomaisen aloitteen työssäni (en muista yksityiskohtia), että nyt haluat korjata seurauksia, kun pitäisi pystyä poistamaan syitä. Tämä jäi mieleeni, sillä se on suuri viisaus. Ei kai krapulan hoitamiseksi parasta ole kehitellä tehokkaita särkylääkkeitä, vaan opittava löytämään sellaisia maailmasta pakenemisen reittejä, joista ei aiheudu krapulaa, esim. juomalla vähemmän viinaa.

Mari Kangasniemi kirjoittaa em. lainauksesta myös näistä syistä, jotka tuottavat ei-onnellisuutta, mutta sitten hän liittää jonoon rinnakkaisen elementin - mielenterveys (tarkoittaen mielen sairautta), joka ei sovi joukkoon. Se, että niin valtavat ihmismäärät tässä maassa eivät voi riittävän hyvin - "ole onnellisia" -, on syvästi yhteiskunnan rakenteesta, siis kaikenlaisesta toistemme yhteydessä olemisesta, vuorovaikutuksesta, sen vääristymistä kehittynyt tila. Katseiden on hakeuduttava siihen ja muutostahdon on muotoiltava vaatimuksia niistä havainnoista käsin.

Tähän liittyy Vasemmistofoorumin ja Rurik Holmin esittämä kutsu Aloitteen kaappaamiseen. Holm kirjoitti spostikutsussaan: " Vasemmiston yhteiskunnallinen ohjelma on liiaksi keskittynyt olemassa olevien rakenteiden hienosäätöön. Vaikka esimerkiksi erilaisten tukimuotojen rahallisen tason nostaminen on sinänsä erittäin kannatettavaa, se ei vielä riitä yhteiskunnalliseksi utopiaksi tai uudistusohjelmaksi."

Olkoon tämä Vasemmistoliiton ja aidon vasemmistolaisuuden marssin lähtö ja suunta.

Joka on menettänyt toivonsa, on ...

orpo eikä se, joka on menettänyt isänsä ja äitinsä. Tuli taas mieleeni tämä afrikkalainen sananlasku katseltuani äsken Teemalta lyhyen ohjelman kuubalaisten Omara Portuondon ja Martin Rojasin lauluista. Ajoittui varmaankin 70-luvun alkupuolelle. Bertolt Brecht kirjoitti Dialektiikan ylistyksessään: " ... sorretuista sanovat monet nyt: se mihin pyrimme ei koskaan onnistu." Nyt todellakin on totta, että niin monelta meistä puuttuu toivo paremmasta, mutta tämä toivon puuttuminenkaan ei ole ikuista, sillä "... kaikki muuttuu, kun toimeen tartutaan."

Samaan aikaan kun minusta tuntuu, että omat toiveeni ovat monista naurettavia ja naiveja, koen olevani jotenkin etuoikeutettujen joukossa, koska olin nuori ja toivon valtauttama 60-luvun puolivälistä aina 70-luvun loppupuolelle saakka. Sellaisen jakson pitäisi kaikkien saada elää.

Katso tarkasti kasinokapitalismia ja - hylkää se!

Nyt on nähtävissä kapitalismin kurjimmat kasvot, kun kasinokapitalismin hait ovat päättäneet saalistuksensa ja jäljet korjataan valtioiden, siis tavallisen kansan varoista. Samaan aikaan toisaalla kansalaiset jonottavat keltaiset Stockmannin Hullujen päivien kassit molemmissa käsissä tai viilettävät Viirusviikoilla moniväripainetut ostosohjeet silmillä. Ja vielä toisaalla joku pääluottamusmies kertoo, että yt-neuvottelut ja irtisanomiset tulivat yllätyksenä. Minkä helvetin takia toimittajat viitsivät otsikoida kysymystä yllätys vai ei?

Monet kaihtavat sosialistia, kun Tampereesta rakennellaan yritystä. Katso maailmaa ja ymmärrä!

Jonkin sortin sosialisti - nro 270.

Mitä ja kuka saa työyhteisössä puhua

Kirjoitin sisäisessä spostissa kaikille menevän mielipiteen ja kysymyksen eräästä käytännöstä työyhteisössä. Siihen esimieheni vastasi: "...oli yksittäisen pian eläkkeelle lähtevän purkaus, joka on omituinen kaikille osoitettuna, kun vielä käytäntö on pidempi kuin tämän henkilön työsuhde." Kommentoin alla näitä 4 yksityiskohtaa.

Atribuutin yksittäinen käyttäminen näyttäisi viittaavan siihen, ettei kukaan muu ole mielipiteen kirjoittajan kanssa yhtä mieltä. Asiaa ei kuitenkaan ole missään julkisesti ainakaan 7,5 vuoden työsuhteeni aikana käsitelty muuten kuin 'sopivan' ryhmän tai henkilön läsnäollessa aamiais-, lounas- tai kahvipöydässä. Siitä, mitä mieltä eri ihmiset ovat, ei ole olemassa riittävää tietoa. Sen takia juuri viestin kirjoitin. Lisäksi sain pari samanmielistä kannaottoa viestiini ja tiedän ym. supattelun perusteella olevan enemmänkin näitä.

Miksi eläkkeelle lähtevä sitten purkaisi (osoittaisi?)mieltään? Olen sosiologisesti kokevana ihmisenä ollut muuallakin kuin tässä työyhteisössä kiinnostunut laadusta, ominaisuuksista: kiinteydestä, integraatiosta. Olisiko niin, ettei pian lähtevän ole oikeutettuakaan olla kiinnostunut tällaisista asioista enää, pitäisi luopua ajoissa.

Että viestii kaikille on pyrkimys avoimuuteen, jota usein ainakin erilaisissa arvo-, strategia- ja visioesityksissä pidetään tavoitteena. Eikö se olekaan tässä tapauksessa kohdallaan? On siis asioita, joista ei saa julkisesti puhua, vaan on pitäydyttävä supatteluun sopivassa seurassa. Se on: lakaistaan maton alle ja pidetään siellä.

Onko yhteisön toimintakyvyn kannalta syytä jokaisen pitäytyä ainakaan ääneen arvioimasta käytäntöjä, jotka ovat olleet voimassa ennen kuin oma työsuhde on alkanut tai ainakaan se ei ole ehtinyt jatkua riittävän kauan? Puheoikeus näyttäisi minusta omituisesti kiinnittyvän työsuhteen kestoon.

Sain siis hieman kärjekkään palautteen viestiin, mutta samalla myös oivan mahdollisuuden analysoida merkityksiä, jotka ovat ns. rivien välissä l. kuten sosiologit sanovat, implisiittisesti ilmeneviä. Hyvä harjoitus minulle.

Miksi en ilman muuta liity erilaisiin myötätunto- tai joukkosururyhmiin?

Käsittelen tässä alla kahta yksittäistä tilannetta, jotka eivät vastaa minun käsitystäni yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Molemmat ovat facebookista, jossa minua on kutsuttu ryhmiin Seksuaalista syrjintää vastaan: Älä osta Alma Medialta.,(nyt on Johanna Korhonen fan club), Kauhajoen suruaddressi.

Olen ollut mukana varmaan kymmenissä erilaissa yhteiskunnallisissa tavoite- tai protestiadresseissa. Ne ovat erittäin helppo tapa olla muka aktiivinen. Tämä epäilys ryhmiin kirjoittautumisen todellisesta vaikutuksesta itse asiaa, Alma Median tuotteista irrottautumiseen, voi tietenkin olla väärä. Tuntien jonkin verran omaa mukavuuden haluani epäilen siis muitakin. Odotan, että ryhmän seinälle facebookissa ilmestyy konkreettisia tietoja siitä, mitä nimeltä mainiten ryhmään kirjoittautuneet ovat jo tehneet eli mistä Alma Median lonkerosta ovat irrottautuneet. Sanat ovat puhuttuina ja kirjoitettuina vain komeita, mutta teot koskettavat ja usein ainakin hieman hankaloittavat arkipäivää niinkuin lakko lakkoon ryhtynyttä.

Olen seksuualista syrjintää vastaan enkä osta Alma Medialta nytkään mitään (ellen sitten tietämättäni). Aamulehden tilaamisen ja lukemisen lopetin 1960-luvun lopulla, koska ko. lehti kirjoitti potaskaa mielenosoituksesta, johon itse osallistuin. Olin silloin ehkä hieman herkkähipiäisempi.

Lueskelin pääkaupungin postillaa (HS) Kauhajoen koulusurmista. Siinä viittailtiin - ja taisin kuulla radion uutisistakin - tähän ilmiöön, jossa joku tappaa joukon ikätovereitaan ja/tai opettajiaan. Ilmiö nimetään uudenlaiseksi rikollisuudeksi ja asialle ollaan kiinnittämässä oikein suojelupoliisia.
Minä tulin asettaneeksi kysymyksen siitä, onko tässä sittenkään perimmältään kysymys rikollisuudesta, vaikka teko on moraalin ja lain näkökulmasta rikos, vai onko tämä kärsimyksen paljastumisesta. Jos tämä kertoo kärsimyksestä, niin mistä se syntyy? Se on asia ydin. Muistaako joku vielä Pasia elokuvasta 8 surmanluotia (kunnia Mikko Niskaselle ohjaajana ja näyttelijänä!)
Työpaikallani Murikka-opistossa järjestetyn hiljaisen hetken aikana huomasin ajattelevani tämän tappajan elämää sekä hänen omaisiaan.

Tavaksi on tullut ryhtyä rakentamaan kuoleman osuessa riittävän lähelle - en nyt tarkoita perheeseen - sekä konkreettisia että virtuaalisia alttareita - kuten sanotaan - kuolleiden muistolle. Edelliset ovat valtavia kynttiläröykkiöitä siellä, missä kuolema on tapahtunut, jälkimmäiset internet-adresseja tai -ryhmiä. Onko siis kysymys osallistujien oikeasti ja henkilökohtaisesti kokemasta surusta? Vain harvat virtuaalisurijat lienevät olleet yhteydessä tapahtumiin tai uhreiksi joutuneisiin yksilöihin tai heidän läheisiinsä siten, että syvän lojaalisuuden voisi uskoa tiivistyvän niin suureksi tunteeksi, jota käsitteellä suru ilmaistaan. Kontakti on syntynyt median kautta. Minusta tuntuu, että näissä ilmiöissä on kysymys siitä samasta elämyksen etsinnästä, mikä nykyisin esiintyy yhteiskunnassa hyvin monenlaisena arkipäivästä irtautumispyrkimyksenä. Sen pitää olla extremiä, että tuntuu. Elämä sinänsä ei riitä.

En kuitenkaan tunne olevani kova ihminen, sillä jos kyyneleet ovat tulevat surusta, kohtaan tunteen usein.

Perus- ja muita oikeuksia kansalaisilla

On aina erittäin rohkaisevaa, kun yhteiskunnassa ja sen julkisuudessa kehittyy tällainen tilanne, jossa oikeasti koetellaan sosiaalisen järjestelmän sietokykyä. Siitä mielestäni erityisesti on kysymys Johanna Korhosen julkisuuteen tuomasta tapahtumasarjasta. Tällä tavalla saamme mahdollisuuden tarkistaa omia käsityksiämme ilmiöistä ja toivottavasti toisinaan opimmekin jotain.

Tässä kirjoituksessa haluan kuitenkin pohtia, mitkä kansalaisoikeudet ovat voimakkaampia kuin toiset. Tuntemani työoikeuden piirissä puhutaan oikeuslähteiden etusijajärjestyksestä. Monet meistä osaavat välittömästi asettaa tämän tapauksen kohdalla tuon etusijajärjestyksen niin, että Johanna Korhosen oikeuksia on rikottu eivätkä mediayhtiön oikeudet valita työntekijänsä riitä ylittämään kansalaisen perusoikeutta tasavertaiseen kohteluun sukupuolisesta suuntautuneisuudesta riippumatta. Tämä helppous ilmenee esim. internet-yhteisöissä käynnissä olevan organisoitumisen muodossa. Kuitenkin on varmasti muuallakin kuin Lapissa ihmisiä, jotka asettuvat hiljaisina ko. lehden kannalle. Perustuslain ja mm. työsopimuslain kansalaisille tarjoamat perusoikeudet, syrjinnän kieltoineen joutuvat tämän tästä koetukselle todellisessa elämässä. Se, mitä pystymme moraalimme mukaisesti lausumaan oikeaksi, ei aina ole sama oikea, mikä tulee tuomioistuimesta.

Tapauksen vieminen tuomioistuimeen on tärkeä asia. Tuomioistuimet antavat ratkaisunsa aikanaan ja ilmeisesti tarvitaan myös ylempien tuomioistuinten kannanotot, ellei Alma Media luovuta kielteisestä julkisuudesta aiheutuvien liiketoimintahaittojen takia.

Tässä yhteydessä tuli mieleeni Euroopan yhteisön tuomioistuimen (EYTI) viimeaikaiset ratkaisut, joissa vastaikkain ovat olleet EU:n kansalaisten oikeus ryhtyä työtaisteluun ja yksityisen liiketoiminnan vapaus. EYTI on asetellut - paikoin hieman epätäsmällisesti tosin - näitä oikeuksia siihen asentoon, että yritystoiminnan vapaus ohittaa kansalaisten oikeuden puolustautua työtaisteluun ryhtymällä. Kysymys kuuluu tässä tapauksessa siis, olisiko Johanna Korhosen toiminta Lapin Kansan päätoimittajana ollut niin suuri liiketoiminnan riski, että se oikeuttaisi purkamaan työsopimuksen ennenkuin työsuhde on käynnistynytkään. Toisaalta syrjintäkieltoa koskevia määräyksiä lainsäädännössä edellytetään noudatettavan myös työhön otettaessa eikä työnhakijalta ole oikeutettua edellyttää muita kuin työhön liittyviä tietoja. Siten esim. sukupuolisen suuntautuneisuuden selvittäminen työhönottohaastattelun yhteydessä olisi lain vastaista.

Kiitämme jo etukäteen Johanna Korhosta rohkeudesta viedä asia tuomioistuimeen ja luopumisesta tarjotusta 'vahingonkorvauksesta'. Voi toki käydä niinkin, että tämä projekti peruuntuukin.