Sanan demokratia alkuperä on muinaisessa kreikan kielessä, josta sen osat demos eli kansa ja kratos eli valta, suomeksi siis kansan valta, ovat peräisin. Kansan vallan keskeinen ominaisuus on yhteisössä – valtio, kunta, ammattiliitto, ammattiosasto, urheiluseura yms. - sen jäseniä koskevien ratkaisujen perustaminen kansalaisten, jäsenten enemmistö hyväksymään sisältöön. Kun katson todellisuutta vähänkään tarkemmin ja teen jonkinlaisen prosenttilaskun, niin johtopäätös on, ettei ole kovin yleistä yhteisöjen hallinnan perustuminen enemmistön antamaan valtuutukseen. Oikeampaa on tällöin puhua aktiivisten kansalaisten enemmistöstä. Valtion ja kuntien muodostamissa yhteisöissä (joku poikkeuskin on) on näitä aktiivisia kansalaisia sentään ollut vielä yli puolet oikeuden (täysi-ikäisyys) omaavista. Sen sijaan ammattiliitoissa ja – osastoissa toimitaan reippaasti aktiivisen vähemmistön varassa. Tässä esittämäni perustuu tietoihin osallistumisesta vaaleihin ja muihin valintatilanteisiin. Ne eivät todella ole ainoita aktiivisuuden ilmenemismuotoja, mutta näihin vaaleja suurempaa yhteiskunnallista aktiivisuutta edellyttäviin tekoihin osallistuvat erittäin paljon harvemmat kansalaiset.
Äänestäminen vaaleissa on kuitenkin vaivattomin alku yhteiskunnalliselle toiminnalle. Vaikka siihen tietenkin liittyy sellainen tehtävä, että pitää valita puolue ja vielä henkilökin (tai toisinpäin), jolle äänensä antaa, ei se voi olla ylivoimaista ihmiselle, joka ansaitsee elantoaan perheelleen tehtaassa työnantajan käskyvallan ohjaamana. Ei valinta lukutaitoiselle ja vaikka vahingossa uutisia sähköisen median kaiuttimista kuulevalle voi olla mahdoton. Onnistuuhan useimmille pojan kuljettaminen 4-5 kertaa viikossa jäähalliin, auton tai moottoripyörän ostaminen ja pientalon rakentaminen velaksi. No, myönnettäköön, jonkin TV-idolsin tai vuoden urheilijan äänestäminen on todella helpompaa, mutta samalla turhempaa.
Joku tietenkin voi kysyä, miksi tuollaiseen aktiivisuuteen pitäisi ryhtyä? Aktiivisuuteen ammattiliitossa ja – osastossa kutsuu ymmärrys siitä, että omat työehdot ja työssä oleminen kaikkineen on varsin suoraan yhteydessä ay-aktiivisuuteen. Samoin kuin siinä yhteydessä myös kuntayhteisön piirissä kohdataan tuo kutsu aktiiviseen vaikuttamiseen liian usein vasta, kun jotain omalta kohdalta on vialla. Ensimmäisenä sen voi kohdata, kun ei löydykään lapselle hoitopaikkaa sopivalta etäisyydeltä, vaan joutuu kuljettamaan hankalan matkan päähän, tai kun työpaikka löytyy, mutta vuokra-asuntoa ei millään. Työsuhteessa ollen olemme työterveyshuoltolain perusteella oikeutetut sairaana tarvitsemiimme lääkäripalveluihin, mutta entä kun ei lapselle saa lääkärin aikaa kuin ensi maanantaina tai 60 - 80 eurolla yksityisestä lääkäribusineksesta, jossa osakaslääkärit siirtävät tulojaan halvemman varallisuusverotuksen piiriin ollen samalla virassa julkisen sektorin sairaalassa. Tai kun sairastuu tai vammautuu siten, että tarvitsee yksineläjänä apua voidakseen asua kotonaan. Viimeistään kun omat vanhemmat, jotka asuvat 200 km:n päässä, alkavat olla siinä iässä, että oma apu ei riitä, vaan pitää löytää lisää käsiä, kohtaamme henkilökohtaisesti julkisen sektorin välttämättömyyden.
Julkinen sektori ja sen ilmaiset (yhteisestä pussista maksettavat) tai kohtuuhintaiset, riittävät ja korkealaatuiset omakustannushintaan tuotettavat (ei ylijäämätavoitteita) palvelut eivät ole jatkuvasti uusiutuva yhteiskunnallinen voimavara. Sen pitäisi viimeistään nyt Vanhasen 2. hallituksen toiminnan perusteella olla selvää. Porvarillinen ylivalta kaataa aktiivisesti kaikkea, mikä vähänkään viittaa julkisen sektorin (yhteiseen) toimintaan ainoastaan ideologiansa mukaan, että yksityisesti (= sijoitetun pääoman mahdollisimman suurta tuottoa tavoitellen) voidaan aikaansaada laadukasta toimintaa halvalla. Tuo ideologia ei pidä paikkaansa.
