Arkipäivän fenomenologiaa

Lenkillä vastaani juoksi kaksi nuorta ihmistä, joiden vauhti ja vaatetus viittasi siihen, etteivät he olleet aktiivikuntoilijoita, ainakaan vielä. Nuoria ihmisiä, mieleni tekee kirjoittaa poika ja tyttö, ainakin he minusta näyttivät alle 20-vuotiailta. Tuo yllä olisi varmaankin jäänyt havaintoni tarkkuudeksi ja unohtunut hyvin nopeasti, mutta kävi kuitenkin niin, että tyttö sattui vilkaisemaan minua. Hän hymyili säteillen. Se hymy ei ollut minulle, vaan se kertoi onnellisuudesta, joka asui siinä yhteydessä toiseen hänen hölkätessään rakkaansa kanssa. Että minä satuin havaitsemaan sen johtui siitä, että välttääkseen törmäyksen hänen oli siirrettävä katseensa pois pojasta ja, että olin itse tilassa, mikä mahdollisti tällaisen syvemmän merkityksen antamisen näköhavainnolle.
Elokuvassa Tyttö ja helmikorvakoru kysyy maalari palvelustytöltä ateljeessaan, minkä värisiä ulkona näkyvät pilvet ovat. Tyttö vastaa ensin niiden olevan valkoisia. Se ei ole taiteilijan mielestänä tyydyttävä vastaus. Tauon jälkeen tyttö korjaa: ne ovat keltaisia, harmaita, vihreitä... Havaitsemisemme voi olla siis täsmällisempää, kun jaksamme tarkentaa.