Lähidemokratia on poliittisessa ja ehkäpä vasemmistolaisessa puhunnassa paljon käytetty käsite. Harvemmin olen nähnyt pohdittavan konkreettisesti tuon käsitteen toiminnallista sisältöä. Demokratiaa on meillä tai ainakin aktiivisilla kansalaisilla tarjolla joka puolella. Aikanaan istui maassa - kapitalistisessa Suomessa - oikein yritysdemokratiakomiteakin, jonka tarkoitus oli demokratisoida yksityisesti omistettuja yrityksiä. Siitä nyt ei tullut mitään, tietenkään.
Me voimme kuitenkin osallistua mm. asunto-osakeyhtiön, urheiluseuran, luokkatoimikunnan, kaupunginosayhdistyksen, työpaikan sairauskassan, ammattiosaston, kalastuskunnan, tiekunnan jne. päätöksentekoon. Tarvitaanko sitten kunnallisessa päätöksenteossa lähidemokratiaa ja minkälaista? Mikko K. Kähkönen kirjoitti Tampereen kunnallisjärjestön (?) vaaliohjelmaluonnoksessa asiasta ja tämä tekstini kommentoi sitä. Vastaan tähän aluksi, ettei tarvita päätöksentekoon orgaaneja kunnanvaltuuston ja sen liitännäisinä toimivien lautakuntien ja johtokuntien lisäksi. Jos sellaisia olisi, syntyisi monenlaisia ongelmia. Pidetään vapaa kansalaistoiminta edelleen ihmisten omasta aktiivisuudesta lähtevänä.
Ensinnäkin päätöksentekijöiden pitää olla vaalilla valittuja. Siihen ei kunnan toimialan puitteissa riitä, että päätöksentekijät valitaan niiden toimesta, jotka ovat sattuneet valintakokoukseen saapumaan. Tälle väitteelle on toki ainakin kaksi vastaväitettä: 1. valikoituu se vaaliin osallistuvien joukkokin ('nukkuvat'!) ja 2. voidaan äänestää internetissä. Jos käydään jonkinlainen vaali, niin käydään varmaankin myös jonkinlainen vaalikampanja. Sekin kampanja voitetaan rahalla.
Toiseksi jonkinlaiset kunnanosavaltuustot saattavat muodostua yleisen edun (määritellään operationaalisesti kunnanvaltuustossa) kannalta ongelmallisiksi tyyliin 'meidän nurkalle ei ainakaan mitään ulkomaalaisten vastaanottokeskusta tai narkomaanien tukikeskusta'. Se muistuttaa kovin paljon kuuluisaa keskustalaista siltarumpupolitiikkaa.
Kolmanneksi viittaan sellaiseen varallisuuden kautta toteutuvaan kansalaisten erilaistumiseen (segregaatioon), joka nyt tässä maassa ei ole niin jyrkkää kuin kuulemani mukaan esim. Euroopassa muualla. Tällaisesta erilaistumisesta on Tampereella esimerkkinä koululaitoksen piirissä tapahtunut erilaistuminen, joka käynnistyi reippaammin, kun päätösvaltaa aikanaan delegoitiin kouluille, käytännössä rehtoreille, kun johtokunnat samalla poistettiin. Tullaan siis tasa-arvoasian äärellekin tässä.
Käsitykseni mukaan vasemmistolainen tulkinta lähidemokratiasta kunnassa tarkoittaa kaikkien väylien avaamista ja raivaamista aktiivisten kansalaisten yrityksille vaikuttaa valmistelusta alkaen. Tampereella siinä ollaan otettu askelia eteenpäin, mutta vielä on tietä tallattavana. Eikä se ole pelkästään kiinni siitä, mitä valtuutetut näistä väylistä päättävät, vaan se on merkittävä oppimisen paikka kuntalaisille. Tavallinen kansa on opetettu ja hyvin oppinut kuluttajaksi, joka ei osaa muuta kuin kyynelehtiä saadessaan huonoa ja vastenmielistä tavaraa, palvelua.
Meidän tulisi mielestäni opetella käyttämään näitä olevia lähidemokratian orgaaneita sekä synnyttää uusia eteentulevien asioiden yhteyteen.
Tampere ei ole yritys, vaan kuntalaisten itsehallintoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti