Miksi en ilman muuta liity erilaisiin myötätunto- tai joukkosururyhmiin?

Käsittelen tässä alla kahta yksittäistä tilannetta, jotka eivät vastaa minun käsitystäni yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Molemmat ovat facebookista, jossa minua on kutsuttu ryhmiin Seksuaalista syrjintää vastaan: Älä osta Alma Medialta.,(nyt on Johanna Korhonen fan club), Kauhajoen suruaddressi.

Olen ollut mukana varmaan kymmenissä erilaissa yhteiskunnallisissa tavoite- tai protestiadresseissa. Ne ovat erittäin helppo tapa olla muka aktiivinen. Tämä epäilys ryhmiin kirjoittautumisen todellisesta vaikutuksesta itse asiaa, Alma Median tuotteista irrottautumiseen, voi tietenkin olla väärä. Tuntien jonkin verran omaa mukavuuden haluani epäilen siis muitakin. Odotan, että ryhmän seinälle facebookissa ilmestyy konkreettisia tietoja siitä, mitä nimeltä mainiten ryhmään kirjoittautuneet ovat jo tehneet eli mistä Alma Median lonkerosta ovat irrottautuneet. Sanat ovat puhuttuina ja kirjoitettuina vain komeita, mutta teot koskettavat ja usein ainakin hieman hankaloittavat arkipäivää niinkuin lakko lakkoon ryhtynyttä.

Olen seksuualista syrjintää vastaan enkä osta Alma Medialta nytkään mitään (ellen sitten tietämättäni). Aamulehden tilaamisen ja lukemisen lopetin 1960-luvun lopulla, koska ko. lehti kirjoitti potaskaa mielenosoituksesta, johon itse osallistuin. Olin silloin ehkä hieman herkkähipiäisempi.

Lueskelin pääkaupungin postillaa (HS) Kauhajoen koulusurmista. Siinä viittailtiin - ja taisin kuulla radion uutisistakin - tähän ilmiöön, jossa joku tappaa joukon ikätovereitaan ja/tai opettajiaan. Ilmiö nimetään uudenlaiseksi rikollisuudeksi ja asialle ollaan kiinnittämässä oikein suojelupoliisia.
Minä tulin asettaneeksi kysymyksen siitä, onko tässä sittenkään perimmältään kysymys rikollisuudesta, vaikka teko on moraalin ja lain näkökulmasta rikos, vai onko tämä kärsimyksen paljastumisesta. Jos tämä kertoo kärsimyksestä, niin mistä se syntyy? Se on asia ydin. Muistaako joku vielä Pasia elokuvasta 8 surmanluotia (kunnia Mikko Niskaselle ohjaajana ja näyttelijänä!)
Työpaikallani Murikka-opistossa järjestetyn hiljaisen hetken aikana huomasin ajattelevani tämän tappajan elämää sekä hänen omaisiaan.

Tavaksi on tullut ryhtyä rakentamaan kuoleman osuessa riittävän lähelle - en nyt tarkoita perheeseen - sekä konkreettisia että virtuaalisia alttareita - kuten sanotaan - kuolleiden muistolle. Edelliset ovat valtavia kynttiläröykkiöitä siellä, missä kuolema on tapahtunut, jälkimmäiset internet-adresseja tai -ryhmiä. Onko siis kysymys osallistujien oikeasti ja henkilökohtaisesti kokemasta surusta? Vain harvat virtuaalisurijat lienevät olleet yhteydessä tapahtumiin tai uhreiksi joutuneisiin yksilöihin tai heidän läheisiinsä siten, että syvän lojaalisuuden voisi uskoa tiivistyvän niin suureksi tunteeksi, jota käsitteellä suru ilmaistaan. Kontakti on syntynyt median kautta. Minusta tuntuu, että näissä ilmiöissä on kysymys siitä samasta elämyksen etsinnästä, mikä nykyisin esiintyy yhteiskunnassa hyvin monenlaisena arkipäivästä irtautumispyrkimyksenä. Sen pitää olla extremiä, että tuntuu. Elämä sinänsä ei riitä.

En kuitenkaan tunne olevani kova ihminen, sillä jos kyyneleet ovat tulevat surusta, kohtaan tunteen usein.

Perus- ja muita oikeuksia kansalaisilla

On aina erittäin rohkaisevaa, kun yhteiskunnassa ja sen julkisuudessa kehittyy tällainen tilanne, jossa oikeasti koetellaan sosiaalisen järjestelmän sietokykyä. Siitä mielestäni erityisesti on kysymys Johanna Korhosen julkisuuteen tuomasta tapahtumasarjasta. Tällä tavalla saamme mahdollisuuden tarkistaa omia käsityksiämme ilmiöistä ja toivottavasti toisinaan opimmekin jotain.

Tässä kirjoituksessa haluan kuitenkin pohtia, mitkä kansalaisoikeudet ovat voimakkaampia kuin toiset. Tuntemani työoikeuden piirissä puhutaan oikeuslähteiden etusijajärjestyksestä. Monet meistä osaavat välittömästi asettaa tämän tapauksen kohdalla tuon etusijajärjestyksen niin, että Johanna Korhosen oikeuksia on rikottu eivätkä mediayhtiön oikeudet valita työntekijänsä riitä ylittämään kansalaisen perusoikeutta tasavertaiseen kohteluun sukupuolisesta suuntautuneisuudesta riippumatta. Tämä helppous ilmenee esim. internet-yhteisöissä käynnissä olevan organisoitumisen muodossa. Kuitenkin on varmasti muuallakin kuin Lapissa ihmisiä, jotka asettuvat hiljaisina ko. lehden kannalle. Perustuslain ja mm. työsopimuslain kansalaisille tarjoamat perusoikeudet, syrjinnän kieltoineen joutuvat tämän tästä koetukselle todellisessa elämässä. Se, mitä pystymme moraalimme mukaisesti lausumaan oikeaksi, ei aina ole sama oikea, mikä tulee tuomioistuimesta.

Tapauksen vieminen tuomioistuimeen on tärkeä asia. Tuomioistuimet antavat ratkaisunsa aikanaan ja ilmeisesti tarvitaan myös ylempien tuomioistuinten kannanotot, ellei Alma Media luovuta kielteisestä julkisuudesta aiheutuvien liiketoimintahaittojen takia.

Tässä yhteydessä tuli mieleeni Euroopan yhteisön tuomioistuimen (EYTI) viimeaikaiset ratkaisut, joissa vastaikkain ovat olleet EU:n kansalaisten oikeus ryhtyä työtaisteluun ja yksityisen liiketoiminnan vapaus. EYTI on asetellut - paikoin hieman epätäsmällisesti tosin - näitä oikeuksia siihen asentoon, että yritystoiminnan vapaus ohittaa kansalaisten oikeuden puolustautua työtaisteluun ryhtymällä. Kysymys kuuluu tässä tapauksessa siis, olisiko Johanna Korhosen toiminta Lapin Kansan päätoimittajana ollut niin suuri liiketoiminnan riski, että se oikeuttaisi purkamaan työsopimuksen ennenkuin työsuhde on käynnistynytkään. Toisaalta syrjintäkieltoa koskevia määräyksiä lainsäädännössä edellytetään noudatettavan myös työhön otettaessa eikä työnhakijalta ole oikeutettua edellyttää muita kuin työhön liittyviä tietoja. Siten esim. sukupuolisen suuntautuneisuuden selvittäminen työhönottohaastattelun yhteydessä olisi lain vastaista.

Kiitämme jo etukäteen Johanna Korhosta rohkeudesta viedä asia tuomioistuimeen ja luopumisesta tarjotusta 'vahingonkorvauksesta'. Voi toki käydä niinkin, että tämä projekti peruuntuukin.