Kummitteleeko sosialisoinnin aave?

Viikko sitten tuli julki ranskalaisten huoli eurooppalaisen risteilijätyyppisten alusten rakentamisen siirtymisestä Kauko-Itään eteläkorealaisen omistuksen mukana. Ranskan vilkkaan presidentti Sarkozyn kerrotaan alunperin ilmaisseen huolen. Pääministeri Vanhanen kertoi myös olleensa mukana keskusteluissa eurooppalaisen julkisen pääoman kiinnittämisestä telakkabusinekseen töiden ja osaamisen Euroopasta karkaamisen estämiseksi. Uutiset ovat herätelleet mielenkiintoisia ajatuskulkuja aivan lähimenneessä ja kauan sitten tapahtuneisiin sekä mahdollisesti lähitulevaisuudessa tapahtuviin omistusrakenteisiin ja -järjestelyihin.

Helsingin Sanomat ovat toimittajansa Jyri Raivion tekstein aktiivisesti halunnut osoittaa tällaiset hankkeet täysin mahdottomiksi, a) koska EU:n kilpailusäädökset sen estäisivät ja b) koska mm. suomalaiset telakat ovat kiinni niin laajassa toimittaja- ja alihankintaverkossa, ettei toimintaa voida noin vain siirtää kaukomaille. Voi olla niin. Saattaa olla kuitenkin vain kysymys siitä missä ajassa ja miten siirto toteutettaisiin.

Nykyhetken liittymänä tulee välittömästi mieleen Kemijävellä kannattavasti toimivan sellutehtaan lopettaminen, mihin valtio-omistajalta liikenee rahaa vain ihmisten saattohoitoon - ei omistajavallan käyttöön. Telakoiden osalta ilmeisesti ainakin harkitaan omistuksen hankintaa työn ja työpaikkojen säilyttämiseksi kotimaassa. Neuvostoliittoa vastaan käytyjen sotien jälkeen julkinen valta otti huolehtiakseen keskeisten - suuria riskejä käsittävien - teollisuuden toimialojen kehittymisestä nimenomaan omistuksen kautta. Tämä omistushan on sittemmin 90-luvulle tuotetun talouslaman ideologisin perustein toimitettu ns. yksityisen pääoman haltuun.

Onko tämä telakoita koskeva keskustelu nyt alkua paluulle valtion puuttumiseen rosvokapitalismin hillintään? Onhan todella telakoiden kyseessä ollen kymmeniä tuhansia työpaikkoja. Entä miten reagoi valtiovalta ja porvari, kun Nokia lähtee.

Kaikkiaan on hyvin mielenkiintoista, että pääomien vapaata saalistusta ihmisistä välittämättä ylistäneet porvarit alkavat puhua valtio puuttumisesta markkinoiden menoon.

Sairaudelle on tehtävä jotakin

Aloin lukea älyllisesti virkistyäkseni Yrjö Engeströmin kirjaa Ekspansiivinen oppinen ja yhteiskehittely työssä (Vastapaino 2004). Kirjansa johdantoluvun Engeström päättää oheisena lainaamaani jaksoon: ..."Enää ei ole kysymys vain tavanomaisesta poliittisesta vastakkainasettelusta. Valtavien voimavarojen häikäilemätön väärinkäyttö ja saalistus aletaan kokea yhteiskunnalliseksi ja kulttuuriseksi patologiaksi, tarttuvaksi sairaudeksi (vrt. Partnoyn (2003) teos Infectious Greed). Sairaudelle on tehtävä jotakin. Perinteiset keinot - arvosteleminen, vastustaminen ja tuomitseminen - eivät riitä. Toiminnan teoria ja kehittävä työntutkimus voivat olla uusien keinojen varanto."
Lainauksen lopussa on yhteys työelämään, mutta minulle siinä ovat keskeistä, etteivät joka päivä kohtaamamme häikäilemättömyyden ja saalistuksen arvosteleminen, sanallinen vastustustaminen ja tuomitseminen riitä. Siinä merkityksessä sellaiset toiminnat kuin Tehyn naisten viimesyksyinen valmius ottaa asiansa itse ajettavaksi, kemijärveläisten yli puoluerajojen menevä yhteen liittyminen teollisten, kannattavien työpaikkojen puolesta, erilaiset pienemmät, yleensä nuorten toimijoiden toteuttamat toiminnat ovat suuria tekoja. Erityisesti Kemijärven Massaliikkeen toiminnassa on havaittavissa pelkän vastustamisen rajat ylittäviä piirteitä heidän rakentaessaan aktiivisesti toiminnallisia muutosmahdollisuuksia itse. Siihen Engeström viittaa uusien keinojen varantona. Minä arvostan yhteiskunnallisesti ja kollektiiviseen hyvään suuntautuneiden kansalaisakteja. Voin sanoa ylpeästi olleeni tällaisessa mukana ja haluan olla edelleen, kun hetki lyö.

Arkipäivän fenomenologiaa

Lenkillä vastaani juoksi kaksi nuorta ihmistä, joiden vauhti ja vaatetus viittasi siihen, etteivät he olleet aktiivikuntoilijoita, ainakaan vielä. Nuoria ihmisiä, mieleni tekee kirjoittaa poika ja tyttö, ainakin he minusta näyttivät alle 20-vuotiailta. Tuo yllä olisi varmaankin jäänyt havaintoni tarkkuudeksi ja unohtunut hyvin nopeasti, mutta kävi kuitenkin niin, että tyttö sattui vilkaisemaan minua. Hän hymyili säteillen. Se hymy ei ollut minulle, vaan se kertoi onnellisuudesta, joka asui siinä yhteydessä toiseen hänen hölkätessään rakkaansa kanssa. Että minä satuin havaitsemaan sen johtui siitä, että välttääkseen törmäyksen hänen oli siirrettävä katseensa pois pojasta ja, että olin itse tilassa, mikä mahdollisti tällaisen syvemmän merkityksen antamisen näköhavainnolle.
Elokuvassa Tyttö ja helmikorvakoru kysyy maalari palvelustytöltä ateljeessaan, minkä värisiä ulkona näkyvät pilvet ovat. Tyttö vastaa ensin niiden olevan valkoisia. Se ei ole taiteilijan mielestänä tyydyttävä vastaus. Tauon jälkeen tyttö korjaa: ne ovat keltaisia, harmaita, vihreitä... Havaitsemisemme voi olla siis täsmällisempää, kun jaksamme tarkentaa.